Kylmäluoma

Nostan rinkan selkääni.
Se istuu siinä kuin kotonaan,

ja samalla

askel askeleelta

vaatimukset karisevat harteiltani

- oloni kevenee.

Katseeni nousee

toiveikkaasti ylös polkua,

kohti taivasta.

Metsä kuiskailee

rauhoittavasti ympärillämme.

Kuusen sormet kurkottavat

minua kohti,

pyyhkivät huoleni pois.

En muista enää

kotona odottavaa

tekemättömien töiden vuorta,

vaatimusten suurta möykkyä,

tikittävää kelloa ja juoksevaa kalenteria.

Elämä täällä yksinkertaistuu:

minun tarvitsee vain

syödä ja nukkua,

antaa jalkojen kuljettaa,

ajatella ja hengittää.

Mitään muuta ei tarvitse.

Herään ennen muita ja

kömmin makuupussistani hiljaa.

Suolammen rannassa

on aamun tyyneys.

Laineet tulevat suoraan kohti

ja joku lintunen

laulaa metsässä hiljaa.

Täällä on rauha.

Askeleeni on varma.

Polku on vieras,

mutta silti niin tuttu.

Sielussani on rauha

leukani kireys

on helpottanut.

Viime yönä

en painanutkaan

hampaitani yhteen.

Nyt kuljen

jonon viimeisenä

ajatuksissani,

katse leväten maisemissa,

tyytyväisyyttäni hyristen.

Taas kuuluu

joutsenen juhlava toitotus.

Se lähestyy,

lentää aivan yläpuoleltamme.

Pysähdyn ihaillen,

ihmetellen.

Arjessa

ei mieleni

syki sanoja,

mutta täällä

ne kiertävät suonissani.

Niitä ryöpsähtelee

rauhaisina hetkinä

kun olen itseni sisällä,

samalla kun aistin

kaikki ikkunat avoimina

elävää metsää.

Sisälläni

laulujen vyyhti,

josta purkautuu

sanoja ja säveliä.

Jokaisen kulkijan

omanlaisensa ääni

kietoutuu toisten kanssa yhteen

ja kohoaa puiden latvoihin

rytmittäen askeleitamme.

"Kaksi on

paatissa soutajaa".

Laulu kiirii järvelle

soutajienkin korviin.

Vaeltajaystäväni.

Katsot minua

ja sanot

"sulla on

aurinko silmissä"

ja ajattelen:

olipa kauniisti sanottu.

Haukkaan leivästä

ammennan puuroa suuhuni

juon kulauksen raikasta vettä

annan suklaapalan sulaa suuhuni.

Ei missään mikään

maistu yhtä hyvältä

kuin täällä,

metsässä.

Leirinuotiolla

ojentelemme ruokaa

toisillemme,

kädestä käteen,

kasvot nuotion hehkussa

loistaen.

Kerromme vuorotellen

tarinoita

elämän matkan varrelta.

Matkan ainoat

vastahakoiset askeleet

kulkevat viimeiset metrit autolle,

kohti sivistystä,

kiireistä kaupunkia.

Saisinko vain jäädä

yhdessä matkasauvani kanssa

tuohon kuusen juurelle

metsänneidon ja hiiden

lammen rannalle?

Illalla painaisin pääni

pehmeää sammalta vasten

ja nukahtaisin honkien huminaan

kirkkaan tähtitaivaan alle.

Aamulla heräisin

metsäpeipon

lauluun.

Totesin,

että juuri silloin,

kun ei oikeastaan

olisi mahdollista,

ei tarpeeksi aikaa

ja aivan liikaa tekemistä.

Juuri silloin

täytyy päästä metsään,

sillä vain se

on lääkettä,

joka minua auttaa.

Vain luonto

onnistuu

pudottamaan

vaatimusten taakat,

karistamaan ne mättäiden koloihin

ja suonsilmäkkeisiin,

jonne ne saisivat jäädäkin.

Metsässä

minä olen vain minä,

enkä mitään muuta.

Muuta en haluakaan olla

kuin se,

mitä on pinnan alla.

Se,

joka minä olen.