Lapinreissu

Jo pitkään minulla on pitänyt tehdä postaus syyskuisesta reissusta Lappiin, ja olen siitä täällä blogissakin puhunut. Koko syksy ja varsinkin marras-joulukuu on ollut niin kiireistä aikaa, etten ole millään ehtinyt käymään näitä kuvia läpi. Toisekseen halusin tehdä sen kotikodin pöytäkoneella läppärin sijaan. Marraskuun alussa kävin kyllä kotipaikkakunnallani, ja vakaana aikomuksenani oli käydä koko reissun kuvat läpi. Loppujen lopuksi en voinut kuitenkaan tehdä sitä, koska otin vain muistikortin mukaan, eikä tässä tietokoneessa jostakin käsittämättömästä syystä ole muistikortinlukijaa. Noh, kliseisesti sanon, että parempi kai myöhään kuin milloinkaan. Nyt voin tehdä tämän postauksen, kun joululomaa on vielä jäljellä, ja jaksan taas tehdä muutakin kuin maata kuumeessa peiton alla. Näitä kuvia oli niin valtavasti, että oli vaikea karsia niitä vain muutamaan. Nytkin niitä jäi aika paljon :D 

Meidän komioista kaaroista se toinen.

 Lähdimme reissuun syyskuun loppupuolella. Paras ruska oli harmiksemme mennyt jo ohi pohjoisimmassa Lapissa, mutta Kemin ja Tornion kohdalla se oli vielä täydessä loistossaan. Olimme yötä Enontekiön Hetassa, ihanassa ja rauhallisessa erämökissä. Sinne meneminen ei ollut aivan yksinkertaista, sillä meidän piti sauvoa veneellä vuolaan joen yli kiviä väistellen. Aika säätämistä se oli joka kerta, mutta hauskaa meillä oli joka tapauksessa! Reissun kohokohta oli pikku vaellus Kiiiilpisjärven maahtava Saaanalle. Kyseistä laulua lauleskeltiinkin kyllä useaan otteeseen. Jo ajomatkalla automme täytti "Kato!" "Vaaaau!" ja "Ai että!" -huudahdukset, koska maisemat olivat uskomattomia. Kuvissa ne näyttävät todella lässähtäneiltä, joten suosittelen kokemaan ne itse.

Vapaus!

Maisemat olivat aivan uskomattomat! Haluan takaisin... Olisi hieno päästä näkemään samat maisemat ilman sumua, vaikka oli reissu nytkin huikea kokemus. Sumu sai aikaan jotenkin hieman epätodellisen olon, kuin olisimme olleet jossakin karussa, luonnottomassa paikassa. Toisinaan alkoi kuulua ihmisten ääniä, ja yhtäkkiä sumun seasta tupsahti joukko muita vaeltajia.

Portaita kyllä riitti! Kapusimme Suomen pisimmät portaat ylös ja vielä paluumatkalla takaisin alas. Reitti kiemurteli hauskan näköisesti tunturin kylkeä pitkin. Välillä reitti oli jyrkkäkin, välillä loivempi. Moni yritti laskea portaita, mutta se oli melko haastavaa. Luonto-lehden artikkelin mukaan niitä on yhteensä noin 740, ja ne ovat vain osa reitin pituudesta.

Päivä sattui olemaan syntymäpäiväni, minkä ehdin täysin unohtaa. Saanan huipulla tytöt yllättäen lauloivat minulle onnittelulaulun hernekeittolautasten ääressä. Koskaan aiemmin en ole viettänyt synttäreitäni tuollaisessa paikassa. Voin sanoa, että oli hieno kokemus. Eikä hernekeitto ole tainnut koskaan maistua yhtä hyvältä ja lämmittää niin ihanasti.

 Ilma oli todella kostea, niin kuin yllä olevasta kasvista ja kuvissa näkyvästä sankasta sumusta huomaa. Hiuksenikin tippuivat vettä. Kun pysähdyimme huipulla, tuli nopeasti kylmä, sillä kostea ilma kasteli pian kaikki vaatteet. Saanan päälle oli tehty tällaisia suuria kiviympyröitä, jotka näyttivät sumussa vähän aavemaisilta. On siinä muutama kivenmurikka pitänyt siirtää.

Huipulla tuuli. Hytihyti.

 Milloin lähdetään uudestaan? :)

-S