Ketomella-Pallas




Noniin, nyt on hyvä taas pitkästä aikaa kirjoitella tänne, kun on lopultakin uusi läppäri käytössä. Kesä sujahti nopeasti ohi, eikä minulla ole ollut tietokonetta ollenkaan käytössä, joten myöskään siitä syystä en ole postaillut.

Jo pitkään on ollut haaveissa toteuttaa taas yksi vaellusreissu, ja päätimmekin suunnata kohti pohjoista neljän naisen voimin. Aluksi suunnitelmissa oli vaeltaa Enontekiön Hetasta Pallakselle (55km), mutta suunnitelmat muuttuivat matkalla; päätimmekin aloittaa vaelluksen Ketomellasta, jolloin reitin pituudeksi tuli noin 48km. Matkaan lähdettiin eräänä kauniina elokuun alkupuolen torstai-iltapäivänä, ja Hetassa olimme puoliltaöin. Piipahdimme leppoisan saunatakkiin pukeutuneen sedän pihassa viemässä avaimet autonsiirtoa varten, ja jatkoimme Ketomellaan. Sateen rummuttaessa auton kattoa muunsimme farmariautomme asuntoautoksi - ketään ei houkuttanut kahdeksan kilometrin patikointi pimeässä, väsyneenä ja pian läpimärkänä, eikä myöskään teltan pystyttäminen sateeseen liikoja houkutellut. Ehkä henkilöauto ei ole neljälle aikuiselle paras mahdollinen nukkumapaikka, mutta saimme yön kuitenkin nukuttua sateensuojassa.





Aamulla keiteltiin puurot, pakattiin rinkat ja lähdettiin vaeltamaan. Auto jäi nököttämään parkkipaikan laitaan, ja meitä vähän jännitti, löytyisikö se sunnuntaina sovitusti Hotelli Pallaksen pihalta. Patikointi sujui mukavissa merkeissä ilman suurempia ongelmia, mitä nyt välillä jouduttiin tutkimaan kartasta oikeaa reittiä ja vettä ripsautteli niskaan. Pysähdyimme Tappuriin ensimmäiselle ruokataolle, ja yllätyimme tuvan varustelusta: sieltä löytyi kiikkutuolit, kaasuliedet, porontaljat, jätehuolto ja kaikki!






Pasta-aterian jälkeen jatkoimme matkaa taas eteenpäin, ja liityttyämme Hetta-Pallas -vaellusreitille tapasimme ensimmäiset ihmiset. Meitä vastaan ajeli (poro?)mies mönkijällä, jonka kyydissä seisoi koira korvankaan lotkahtamatta möykkyisessä menossa. Piakkoin sen jälkeen näimme myös pariskunnan, ja pikku hiljaa matkan edetessä aloimme nähdä yhä enemmän kanssavaeltajia. Korkealta tunturilta näimme sateenkaaren, jota ainakin allekirjoittanut kuvasi ahkerasti ja innostuneena.








 Alkuperäinen suunnitelma oli jäädä yöksi pienemmälle tuvalle Pahakuruun oman rauhan vuoksi, mutta kun energiaa vielä riitti ja Pahakurullakin näytti olevan jo väkeä, päätimme jatkaa vielä puolisentoista kilometriä Hannukuruun. Hannukuru oli hieman leirintäalueen tapainen paikka, sillä siellä oli ainakin kymmenkunta telttaa, maksullinen sauna, kota, 24 henkilön varaustupa sekä kaksiosainen 32 henkilön autiotupa - väkeä ja yöpymistilaa siis riitti! Ehdimme pystyttää jo teltan ja alkaa valmistamaan tuhtia iltapalaa, kun saimme kuulla, että autiotuvassa on vielä paljon tilaa. Lopulta meistä puolet lähti nukkumaan autiotuvan toiseen puolikkaaseen, jossa saimmekin nukkua rauhassa pitkät ja makeat unet parinkymmenen kilometrin vaelluksen päälle. Edellisen yön unet jäivät vähäisiksi, joten kunnon lepääminen tekikin hyvää.






Heräsimme yhdeksän kieppeillä ja lähdimme vähän kankein lihaksin jatkamaan patikointia. Maasto muuttui pian huomattavasti vaihtelevammaksi korkeuseroiltaan, vuorotellen kiipesimme tuntureiden päälle ja kapusimme taas alas. Kaikki oli todellakin sen arvoista, maisemat olivat huikeat! Nautimme täysin siemauksin. Etenkin jylhää, korkeuksiin kohoavaa Lumikeroa ylöspäin mennessä näkymät jaksoivat ihastuttaa koko matkan. Niin korkealta näki todella kauas. Huipulla melkein petyin, sillä se oli niin tasainen ja suuri, ettei maisemia enää juuri nähnyt. Siksi emme viipyneetkään siinä muutaman kuvan ottoa kauempaa.






 Matkalla kohtasimme muitakin vaeltajia ja jäimme vähän juttelemaankin heidän kanssaan. Rankkasateen alkaessa pysähdyimme kodalle, joka oli täynnä muitakin sadetta pitäviä ruokailijoita. Sade onneksi oli jo vähän laantunut, kun jatkoimme vaellusta jyrkkään ylämäkeen. Matkaa siivitti hyvät jutut ja laulu niin moni- kuin yksiäänisestikin. Oli mukava muistella taas vanhoja kuorostemmoja tutulla porukalla. Laulu kaikui silloinkin, kun laskeuduimme laaksoon pienelle evästauolle Montellinmajalle - koreammin hotelli Montellille, kuten joku oli tuvan nimennyt. Eväitä syödessä tutustuimme samalla Etelä-Suomesta tulleeseen. inttimuonia popsivaan kaksikkoon. Tapasimme heidät taas seuraavassa yöpymispaikassa Nammalakurussa, jossa huumorilla höystetty rupattelu jatkui. Sielläkin oli paljon yöpyjiä, ja saimme iltanuotiolle paljon muutakin seuraa.







 Oli rattoisaa paistaa lättyjä nuotion loimussa tunturien ympäröimänä, jutella muiden vaelluskärpäsen puraisemien kanssa ja katsella uskomattoman kaunista sateenkaaren ja laskevan auringon värinäytelmää yläpuolella kaartuvalla taivaankannella. Saimme aiemmin mainittuun parivaljakkoon kuuluvalta mieheltä lainaan paistinpannun ja lastan, mistä kiitoksena tarjosimme heille ja heidän Roipuli-reissunallelleen lätyt. Lopulta tuvassa odottava makuupussi ja yöunet veivät voiton.





Aamulla heräsimme ennen kahdeksaa ja lähdimme mahdollisimman pian, sillä edessä oli vielä 13 kilometrin vaellus ennen noin seitsemän tunnin automatkaa. Osa meistä jatkoi matkaa senkin jälkeen vielä reilut parisataa kilometriä, ja osalla oli seuraavana päivänä töitä, joten aikaa ei ollut liikoja. Päivä valkeni paksussa sumussa ja lähes jatkuvasti tihuuttavassa sateessa. Vaellus taittui huonosta näkyvyydestä ja maksimaalisesta kosteudesta huolimatta yllättävänkin joutuisasti laulaen ja jutellen kaikesta mahdollisesta. Eräs mukava naisporukka kertoikin kuulleensa meidän lähestyvän, kun löysimme heidät kallionkolosta ruokatauolta. Koko alkumatka oli yhtä nousua sumun seassa, ja kirjaimellisesti kävelimme tunturia pitkin valuvaa puroa pitkin yläjuoksuun - tosin sitä puroa ei voinut kiertää, sillä koko rinne valui vettä. Siinä ei sukat säilyneet kuivina kellään, mutta huumori oli hyvä lääke siihenkin. Lopulta pääsimme kivikkoisen tunturin laelle ja kohtasimme kyltin, joka yllätti meidät kaikki; Pallakselle olikin enää neljä kilometriä matkaa! Pidimme ansaitun, mutta kevyehkön ruokatauon, ja jatkoimme taas matkaa. Tällä kertaa kuljimme enimmäkseen alamäkeen, vaikka kyllä niitä nousujakin taisi tulla. Viimeisiksi kilometreiksi saimme seuraksemme aiemmin kohtaamamme naiset, ja otimme muutamia kuvia puolin ja toisin. Yhtäkkiä, täysin varoittamatta putkahdimme sumupilvien alapuolelle, ja edessämme aukeni Hotelli Pallaksen alue. Saattoi siinä pari huudahdustakin päästä... Enää oli kilometri jäljellä leveää sorapolkua voitonriemuisissa tunnelmissa. Se kilometri oli kuitenkin yllättävän pitkä, kun päätepisteen häämöttäessä aloin jo tuntea kropassa vaeltamisen vaivat. Perille kuitenkin päästiin ja autokin löytyi sovitusta paikasta. Tuntui hyvältä vaihtaa puhtaa(mma)t ja kuivat vaatteet päälle. Parkkipaikalla näkyi monia vaellukselta tuttuja kasvoja, ja vaihdoimme iloisia vilkutuksia. Väsyneissä tunnelmissa suuntasimme Äkäslompoloon katsastamaan Jounin Kaupan ja hankkimaan itsellemme ruokaa. Energiatankkauksen jälkeen olimme taas huomattavasti virkeämpiä. Väsynyt juttu lensi ja nauru raikasi, kun auto hurisi etelämmäksi pois erämaan rauhasta ja tunturien syleilystä. Kaiholla muistelen mahtavaa reissua, odotan seuraavaa, ja kaipaan takaisin. Jo ensimmäisellä reissulla Lappiin vuosia sitten pala sydämestäni jäi sinne lopullisesti. Onneksi on ystäviä, jotka jakavat saman kaipauksen. Ja onneksi olen saanut lapsuuden, joka tukee luontorakkautta.






-S


Kommentit

Suositut tekstit